22.02.2024 | Työelämä, Työelämä
Mitä on paikallinen sopiminen, mikä on muuttumassa, miksi muutoksia vastustetaan ja onko muutoksissa mitään hyvää
Paikallinen sopiminen voi tarkoittaa esimerkiksi työsopimusta, yrityskohtaista työehtosopimusta tai yrityksessä tehtävää muuta sopimusta, taikka työehtosopimuksen valtuutuksella yrityksessä tehtävää sopimusta. Paikallinen sopiminen ei siis ole mikään täsmällinen termi ja asiasta keskusteltaessa on tärkeää tunnistaa, mistä puhutaan.
Yleisimmin paikallisella sopimisella tarkoitetaan työehtosopimuksen valtuutuksella tehtävää sopimista. Nyt vireillä olevassa lakihankkeessa paikallisella sopimisella tarkoitetaan myös yrityskohtaista työehtosopimusta.
Muutoksia on tulossa sekä työehtosopimuksen valtuutuksella tehtävään paikalliseen sopimiseen että yrityskohtaisiin työehtosopimuksiin. Nämä ovat erillisiä asioita, mutta julkista keskustelua on hankaloittanut näiden asioiden sekoittuminen keskenään.
Työehtosopimuksissa on usein sovittu nimenomaisesta valtuutuksesta paikalliseen sopimiseen. Työehtosopimus on tähän asti määritellyt, miten tällaisia paikallisia sopimuksia saadaan tehdä. Työntekijäpuolella sopijakumppaniksi saatetaan edellyttää esimerkiksi luottamusmiestä. Tällainen valtuutus paikalliseen sopimiseen voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että yksi henkilö voi sopia muiden työntekijöiden puolesta heikennyksistä työehtoihin.
Laki on tähän asti rajoittanut järjestäytymättömien eli työnantajaliittoon kuulumattomien työnantajien mahdollisuutta paikalliseen sopimiseen. Laissa on siihen nimenomaisia kieltoja ja lisäksi käytännön esteeksi on usein muodostunut luottamusmiehen puuttuminen.
Jatkossa työehtosopimusosapuolilla ei ole enää oikeutta pätevästi määrätä, että luottamusmiehen tulee edustaa työntekijöitä paikallisessa sopimisessa. Mikäli luottamusmiestä ei ole, eikä työehtosopimuksessa ole sovittu vaihtoehtoisesta menettelystä, sopimuksen voi muiden puolesta tehdä joko luottamusvaltuutettu tai henkilöstö yhdessä. Jälkimmäisessä tilanteessa jos 51 prosenttia äänestää esimerkiksi työehtojen heikentämisen puolesta, tulee se sitomaan koko kyseistä henkilöstöä.
Muutoshankkeen tarkoituksena on ensisijaisesti helpottaa järjestäytymättömien työnantajien mahdollisuutta paikalliseen sopimiseen, mutta muutos vaikuttaa myös niihin järjestäytyneisiin yrityksiin, joissa ei syystä tai toisesta ole luottamusmiestä.
Lisäksi työnantajaliittoon kuulumattomiin kohdistuneet paikallisen sopimisen nimenomaiset esteet poistetaan lainsäädännöstä.
Työnantajayritys voi tehdä yrityskohtaisen työehtosopimuksen joko itse, tai työnantajaliitto voi tehdä sen yrityksen puolesta. Vastapuolella on aina oltava rekisteröity työntekijöiden yhdistys. Käytännössä yrityskohtaisia työehtosopimuksia tehdään paljon aloilla, joilla ei ole yleissitovaa työehtosopimusta. Mikäli kuitenkin tehdään yrityskohtainen työehtosopimus alalla, jolla on yleissitova työehtosopimus, menee yrityskohtainen työehtosopimus yleissitovan edelle vain, jos sopijapuolena on ollut valtakunnallinen työntekijöiden yhdistys. Edellä mainittuun sääntelyyn ei ole tulossa muutoksia.
Työlainsäädännössä on useita ns. puolipakottavia säännöksiä. Nämä ovat säännöksiä, joista saa sopia toisin työntekijän vahingoksi yleensä vain valtakunnallisilla työehtosopimuksilla. Tämä tarkoittaa, että sekä työnantaja- että työntekijäpuolella sopimusta on tekemässä valtakunnallinen liitto. Tällainen sopimus voi olla myös yrityskohtainen. Toisin kuin julkisuudessa käydystä keskustelusta voisi päätellä, puolipakottavienkin säännösten osalta on siis nykyäänkin mahdollista tehdä poikkeuksia yrityskohtaisissa työehtosopimuksissa – toki se tällä hetkellä edellyttää työnantajan kuulumista työnantajaliittoon. Tältä osin sääntelyä ollaan nyt muuttamassa.
Yrityskohtaisiin työehtosopimuksiin liittyvä olennainen muutos on, että edellä mainituista puolipakottavista säännöksistä voitaisiin jatkossa sopia työntekijän vahingoksi helpommin. Kun tähän mennessä on tarvittu sopimusosapuoliksi valtakunnalliset työnantaja- ja työntekijäliitot, jatkossa riittää työnantaja ja valtakunnallisen työntekijäliiton jäsenyhdistys. Työnantajan ei siis enää tarvitse kuulua työnantajaliittoon, eikä liittoon kuuluvienkaan tarvitse saada liiton kuittausta työehtosopimukseen. Työntekijäpuolella valtakunnallisen liiton ei tarvitse enää hyväksyä työehtosopimusta, mutta sopijapuolena olevan työntekijöiden yhdistyksen on kuuluttava valtakunnalliseen liittoon.
Muutoshanketta on palkansaajapuolella vastustettu mm. näistä syistä:
Pelätään neuvottelujärjestelmän rapautumista. Työantajan motiiveja kuulua työnantajaliittoon vähennetään, mikä voi johtaa työnantajien järjestäytymisasteen heikkenemiseen. Tämä taas voi johtaa siihen, että työehtosopimusten yleissitovuus menetetään.
Järjestäytymättömien työantajien palveluksessa olevat saavat laajasti yleissitovien työehtosopimusten ansiosta esimerkiksi vuotuisia palkkojen yleiskorotuksia, lomarahoja, palkallisia perhevapaita sekä laissa edellytettyä pidempiä palkallisia sairauslomia. Laki ei edellytä minkäänlaisia palkkojen inflaatio- tai indeksitarkistuksia, eikä laki edellytä lomarahan maksamista, palkan maksamista perhevapaalta taikka sairauslomalta yhdeksän päivää ylittävältä osalta. Äärimmäisenä riskinä olisi siis näiden etujen menettäminen laajalta joukolta työntekijöitä.
Puolipakottava sääntely liittyy esimerkiksi työaikoihin ja ylityökorvauksiin. Tähän mennessä kun niistä on sovittu toisin työntekijän vahingoksi, on ammattiliitolla ollut oikeus asettaa edellytykseksi luottamusmiehen mukanaolo. Luottamusmies on ammattiliiton kouluttama osaava neuvottelija, jolla on liiton tuki koko ajan takanaan. Jatkossa tällaista osaamista ja tukea ei enää voida edellyttää sopimuksen toisten työntekijöiden puolesta tekevältä henkilöltä. Lisäksi sopijana voi olla ”koko henkilöstö”, mikä tarkoittaa esimerkiksi 51:ttä prosenttia. On vaarana, että vähemmistö joutuu mukautumaan työehtojen heikennyksiin ilman, että olisi heidän puolestaan asianmukaisesti valvottu kannattaako siihen suostua.
On epäselvää, lisääntyykö paikallinen sopiminen tämän lakihankkeen seurauksena. Molemmissa lakihankkeen paikallisen sopimisen muodoissa tarvitaan edelleen työntekijäliiton kanssa tehtävä sopimus. Sopiminen edellyttää luottamusta, mitä on lakimuutosten yhteydessä yleensä rakennettu kolmikantaneuvotteluilla. Nyt hallitusohjelmassa betonoiduista perusratkaisuista ei ole käyty neuvotteluja lainkaan eikä työntekijäpuolella ole ollut mitään mahdollisuutta vaikuttaa niihin. Työ- ja elinkeinoministeriön paikallisen sopimisen kolmikantaisessa työryhmässä on hiottu ainoastaan yksityiskohtia eikä perusratkaisuista ole voitu edes keskustella, mikä ilmenee myös ministeriön viime viikkoisesta tiedotteesta (= hallitusohjelman ko. kirjaukset ollaan toteuttamassa sellaisenaan).
Työllisyysvaikutuksia tästä lakihankkeesta ei ole pystytty osoittamaan. Työntekijän kannalta on lisäksi hyvä muistaa, että mikään sääntely ei ole tähänkään asti estänyt tekemästä sopimuksia, joilla parannetaan työntekijän asemaa. Siitä huolimatta paikallisen sopimisen yhteistä hyötyä edistävä potentiaali on nähty myös palkansaajapuolella, jossa on merkittävästi edistetty paikallista sopimista jo useiden vuosien ajan. Varsinkin ylempien toimihenkilöiden työehtosopimukset mahdollistavat sitä laajasti. Ne ovat usein myös joustavia sen suhteen, ketkä ovat sopijapuolia. Tämä on kuitenkin perustunut osapuolten keskinäiseen luottamukseen ja siihen, että palkansaajapuoli on myös kokenut hyötyvänsä kirjauksista, vähintään lisääntyvän kilpailukyvyn ansiosta.
Työehtosopimusneuvottelut ovat muutenkin vaikeita, ja ensi syksynä alkavalla kierroksella kivenä kengässä hiertää vielä tämä lakimuutos. Paikallisen sopimisen luottamukseen ja kaikkien osapuolten kuuntelemiseen perustuva lisääntyminen olisikin varmasti erinomainen asia, mutta on valitettavasti vaikea uskoa, että pakotettuna syntyisi rakentavia lopputuloksia.
Sirpa Leppäluoto ASIAn työmarkkinajohtaja
Tämä kirjoitus on julkaistu myös Edilexissä 22.2.2024